Vielä viikko. Tai kolme. Tai ei päivääkään. Mistä tästä tietää...
Viime hetkellä on iskenyt hillitön vimma laittaa asioita kuntoon ja paikkoja järjestykseen. On ostettu imetysliivejä ja vielä vähän vaatetta vauvalle, pakattu sairaalakassia (Domino-keksit, check!), tilattu sitten kuitenkin valkoinen puinen hoitotaso pinnasängyn päälle ja ostettu jo aiemmin miellyttäneet apinakoukut kun sattuivat yhdessä pikkuliikkeessä pistämään silmään.
Myös parveketta on laitettu kesäkuntoon (tietenkin ihan liian myöhään, kun säät ilmeisesti alkavat taas viilentyä). Uusi puulaattalattia (Clas Ohlsonilta) on mainio, enää pitäisi saada maailman hitain huoltomies kiinnittämään uudelle riipputuolille kunnollinen koukku kattoon (luulisi ettei yhden reiän poraaminen VOI kestää kolmea viikkoa...) ja löytää kiva pöytä (sellainen kuin Philippe Starckin Toy-pöytä, mutta vain budjettiin sopivaan hintaan = halvalla).
Jostain ihmeellisestä syystä olen kahtena peräkkäisenä iltana nähnyt televisiossa synnytyksiä. Eri ohjelmat eri kanavilla, täysin satunnaisen kanavasurffailun seurauksena. Liimauduin tuijottamaan TV-ruutua samalla kun päässä pyöri "sun ei todellakaan pitäisi katsoa tätä nyt". En vain voinut vaihtaa kanavaa, vaikka mieli olisi tehnyt. Ilmeisesti H-hetken lähestyminen alkaa sitten kuitenkin jännittää sen verran, että itku pääsi molempina iltoina. Onko sen oltava noin kamalaa? Miten tuosta selviää? Nuokin selviää, miksen siis minäkin? Miten valtava helpotus täytyy olla tuo tunne, kun vauva on vihdoin ulkona ja makaa ällöttävänä, rakkaana limaklönttinä rinnalla? Voi kunpa kaikki menisi sitten hyvin! Voi kunpa se olisi jo äkkiä ohi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti